Viime keväänä päätin haastaa itseni ja lähteä Gotlannissa järjestettyyn Battle of Wisby -suurtapahtumaan elävöittämään dominikaaniveljeä. Battle of Wisby elävöittää kahta vuoden 1361 väkivaltaista tapahtumaa, Mästerbyn ja Visbyn taisteluita, joissa Tanskan kuningas Valdemar Attertagin joukot löivät mennen tullen Gotlannin talonpoikaisarmeijan. Koska en ole kovin militaristinen, päättelin, että katolisella kerjäläisveljellä olisi hyvä tekosyy olla sotaleirissä. Vuonna 1230 perustettu Pyhän Nikolauksen dominikaanikonventti toimi Visbyssä koko keskiajan, ja sillä oli tiiviit yhteydet samaan Dacian kirkkoprovinssiin kuuluneen Turun Pyhän Olavin konventin (perustettu 1249) kanssa. Pyhä Dominicus oli perustanut sääntökunnan Ranskan Toulousessa vuonna 1216, joten leviäminen Pohjolaan oli ollut nopeaa.
Toisin kuin luostarisääntökuntiin kuuluneet munkit, 1200-luvulla perustettuihin dominikaanien ja fransiskaanien sääntökuntiin kuuluvat kerjäläisveljet saivat ja saavat vapaasti kulkea konventin muurien ulkopuolella: dominikaanien tehtävä on levittää evankeliumia kiertämällä ja saarnaamalla kansan parissa, ja sääntökunnan virallinen nimi onkin Ordo praedicatorum, saarnaveljien sääntökunta. Olisi siis aivan mahdollista törmätä turkulaiseen dominikaaniveljeen Visbyssä Herran vuonna 1361. Lisäksi olen ollut pitkään syvästi kiinnostunut keskiajan kirkollisesta elämästä ja erityisesti dominikaaneista, joilla oli merkittävä rooli keskiajan Suomessa. Vaikka kirkon rooli keskiajan ihmisten elämässä oli keskeinen, tämä ei usein näy kovinkaan selvästi keskiaikaa kuvaavissa tapahtumissa.
Valmistelu
Miten dominikaaniveljeä sitten elävöitetään? Periaatteessa sen voisi sanoa olevan hyvin helppoa, koska dominikaanin elämää säätelevät tarkat säännöt: veljeskunnan sääntö pohjaa Pyhän Augustinuksen luostarisääntöön, jota täydentää dominikaanien oma perussääntö. Lisäksi dominikaaneja velvoittaa katolisen kirkon kanoninen oikeus. Sääntöön on kirjattu tarkka päiväohjelma, jota matkaavankin dominikaaninkin tulee noudattaa: päivä rakentuu kahdeksan hetkipalveluksen (matutina, laudes, prima, tertia, sexta, nona, vesper ja completorium) ympärille. Näiden lisäksi päivään kuuluvat ateriat, opiskelua ja saarnaamista. Aterioiden on oltava konventissa paastoruokaa, mutta konventin ulkopuolella lihakin sallitaan.
Vaikka valmiit ”ohjeet” elävöittämiseen olivat olemassa, niiden seuraaminen oli kaikkea muuta kuin helppoa. Ensinnäkin hetkipalvelusten lukukappaleiden ja sävelmien sekä rukousten opetteleminen latinaksi oli työn takana. Onneksi osasin entuudestaan Pater noster – ja Ave Maria -rukoukset, mutta jouduin tätä varten opiskelemaan Credon eli Nikean uskontunnustuksen. Dominikaanien keskiaikaisen säännön mukaan veljien tulee ennen palvelusta lausua Pater noster ja Credo alttarin edessä.
Ulkoisesti tärkeä osa dominikaanin elävöittämistä on tietysti asu eli habitus, joka koostuu viidestä osasta: pitkästä valkoisesta mekosta eli tunicasta, pään yli vedettävästä valkoisesta, suorakaiteen muotoisesta scapularista, valkoisesta hupusta, mustasta viitasta eli capasta ja mustasta hupusta. Valkoista ja mustaa huppua pidetään siis sisäkkäin, ja kaiken kaikkiaan asu on villasta tehtynä melko raskas. Juuri mustan viitan ja hupun takia dominikaaneja kutsuttiin keskiajan Suomessa mustiksiveljiksi. Osien ompeleminen käsin vei hyvän aikaa, enkä olisi selvinnyt ilman vaimoni apua. Vaikka habituksen osat eivät periaatteessa ole muuttuneet keskiajalta nykypäivään, eri alueilla ja eri aikoina on käytetty hieman erilaisia kaavoja, ja nykyiset dominikaaniasut ovat puuvillaa tai keinokuitua, kun ne keskiajalla olivat villaa. Tämän takia kaavoja miettiessä piti myös tutustua keskiaikaiseen taiteeseen että sai käsityksen, minkä muotoisia ja mittaisia eri osat mahdollisesti olivat ja miten esimerkiksi kaksi sisäkkäistä huppua istuivat toisiinsa.
Luovuin hahmoa varten parrastani, koska latinalaisissa sääntökunnissa partaa katsottiin keskiajalla kieroon. Sen sijaan en ajanut itselleni tonsuuria (siis keskiajan katolisen kirkon hengelliseen säätyyn kuuluneiden misten kaljuksi ajettua päälakea ja sitä ympäröivää hiusreunusta), vaikka harkitsin tätä vakaasti. Heti tapahtuman jälkeen odottanut Ylen aamu-tv:n haastattelu sai kuitenkin pitämään hiukset päässä. Tämä oli selvän anakronistinen päätös, koska tonsuuri oli keskiajalla tärkein tapa tunnistaa hengelliseen säätyyn kuuluvat miehet, ja myös dominikaanisääntö vaati rangaistuksen uhalla tonsuurin ajamista parin viikon välein tiettyinä määräpäivinä.
Jouduin pohtimaan aivan erityisesti hankkeeni eettisyyttä. Mikä oikeus minulla luterilaisen kirkon jäsenenä on elävöittää todellisen, edelleen olemassa olevan katolisen sääntökunnan jäsentä ja pappia? Päätin toki olla elävöittämättä sakramentteja ja pitäytyä hetkipalvelusten pitämisessä. Hahmovalintani oikeutus on ehkä siinä, että keskiajan uskontoa ei ainakaan Pohjoismaissa juuri elävöitetä, vaikka, kuten eräs Battle of Wisbyn järjestäjistä hienosti totesi, ”keskiajan kuvaaminen ilman uskontoa on kuin nykypäivän kuvaaminen ilman internetiä”. Pyrin seuraamaan Pyhän Dominicuksen sääntöä parhaani mukaan, pitämään hetkipalvelukset ja olemaan kaikessa elävöittämisessäni kunnioittava. Toisaalta, ehkä juuri suomalaisilla luterilaisen kirkon jäsenillä on historiallisesti moraalinen oikeus dominikaaneihin: nykyäänkin käytössä oleva suomalainen liturgia pohjautuu keskiajan dominikaaniseen liturgiaan. Dominikaanisääntökunta toimii Suomessa edelleen, ja veljet ylläpitävät Helsingissä katolista kulttuurikeskusta Studium Catholicumia.
Kokemus
Tapahtuma alkoi varsinaisesti sunnuntaina, joten aloitin viikkoni dominikaanina tietysti osallistumalla Visbyn tuomiokirkossa pidettyyn, keskiaikaista liturgiaa noudattaneeseen messuun. Pidin päivittäin useimmat hetkipalvelukset, tosin ilman hetkipalvelustekstit sisältävää breviariumia – keskiajan dominikaanisääntö nimittäin salli, että matkalla olevat veljet saivat lukea palvelukset siltä osin kuin osasivat. Tämä vaati kuitenkin palvelusosioiden ulkoaopiskelua, ja käytin leirissä paljon aikaa printattujen hetkipalvelustekstien pänttäämiseen. Tämä tietysti sopi, koska dominikaanien kolme tehtävää olivat, kuten Mikael Agricola muotoili, ”studeeraa, saarnaa ja rukoile”. Jätin myös pois aamuyön matutina-palveluksen, koska arvostin liiaksi omiani ja muiden yöunia. Pohdin myös, miten hengellisiin sääntökuntiin kuuluvat osasivat herätä matutinaan oikeaan aikaan ennen herätyskelloa. Oliko heidän sisäinen kellonsa niin viritetty konventin päivärytmiin?
Hetkipalvelusten pitäminen rytmitti päivää hyvin. Palvelukset koostuvat siis alkurukouksesta, hymnistä, psalmeista, lukukappaleista ja lyhyistä rukouksista sekä niiden välissä luettavista responsorio-vastausosioista. En ehtinyt opetella psalmeja, joten palveluksistani tuli melko lyhyitä, noin 10 minuutin mittaisia. Varsin pian niistä alkoi pitää, ja kun jokin palvelus jäi pitämättä, podin heti huonoa omaatuntoa.
Olin alkuunsa hyvin varovainen ja pidin palvelukset lähinnä itsekseni, koska elävöittäjäpiireissä ei suhtauduta varauksettoman myönteisesti uskonnollisuuteen, edes rekonstruktionistisessa mielessä. Huoleni osoittautui kuitenkin pian aiheettomaksi. Hetkipalveluksista muodostui luontevasti yhteisöllisiä hetkiä, kun koko suomalaisten osallistujien leirimme (joka oli vain pieni osa koko suurta tapahtumaa) kokoontui palveluksiin. Tämäkin herätti kysymyksiä: miten ja missä määrin maallikot osallistuivat palveluksiin? Osasivatko he kumartaa kun lausuttiin kunnia Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle? Osasivatko he tehdä ristinmerkin aluksi ja canticulum-osioissa? Olettaisin, että monet maallikoiden osallistumisen tavat ovat pysyneet melko muuttumattomina katolisessa kirkossa, mutta tätä asiaa täytyy tutkia enemmän. Joka tapauksessa muut osallistujat tunsivat, että heidänkin pitäisi jollakin tavalla osallistua tai edes reagoida palveluksiin.
Oli myös kiehtovaa huomata, mikä vaikutus hengellisen sääntökunnan kaapuun pukeutumisella oli. Vaikka tein kaikille leiriläisille tiettäväksi, etten oikeasti ole pappi, monet innostuivat keskustelemaan kanssani hyvinkin syvällisesti omasta uskostaan tai sen puutteesta ja suhteestaan kirkkoon. Useampi ihminen paljasti myös, ettei ole koskaan puhunut uskomuksistaan niin avoimesti kenenkään kanssa. Tämä oli hyvin hämmentävää, mutta olin toki myös otettu siitä, että oikeanlaisen kaavun turvin ihmiset uskalsivat tulla keskustelemaan hyvin henkilökohtaisista asioista. Mahtaako sääntökunta-asuilla tai luterilaisessa kontekstissa papin liperillä olla sama vaikutus nykypäivän todellisuudessa?
Erityisen voimakas kokemus oli kaatuneiden sotilaiden siunaaminen sotakentällä Mästerbyn ja Visbyn taisteluiden jälkeen. Tämä nousi odotettua enemmän tunteisiin; vaikka tapahtumista on jo yli 650 vuotta, kaikki oli niin lähellä: Visbyn muurit, joiden edustalla ympäri saarta kerätyt talonpoikaisjoukot tapettiin, kun kaupunki ei suostunut avaamaan porttejaan puolustajilleen. Kaatuneiden joukkohaudat ja 1300-luvun kalkkikivinen muistoristi Korsbätningenillä lähellä kaupunginmuuria. Joukkohaudoista kaivetut vainajat varusteineen ja hirvittävine vammoineen Gotlannin museossa. Kun siviileinä pakenimme hyökkääviä tanskalaisia ja taistelun jälkeen etsimme selviytyneitä ja kaatuneita omaisia, epätoivo ja suru oli aitoa. Jos joku väittää, että menneisyyden hirveyksien elävöittäminen on epäkunnioittavaa tai historian lyömistä leikiksi, niin tervetuloa taistelukentälle katsomaan, kun naiset murtuvat kyyneliin löytäessään miehensä kuolleena. Battle of Wisbyn tapauksessa historian elävöittämisen kautta voi saavuttaa häivähdyksen jostakin, jota ei toivottavasti joudu koskaan kokemaan omassa elämässään.
Fidelium animae per misericordiam Dei requiescant in pace. Amen.
Maisterin mietteet 