Sananen kanelista

Keskiajan maustemaailma tuo nykyihmiselle herkästi mieleen jouluruoat: inkivääri, kaneli, neilikka, kardemumma ja pippuri olivat rikkaiden suosiossa.

Kaneli tunnettiin jo keskiajan Suomessa, koska se mainitaan Naantalin luostarissa 1400-luvulla käytössä olleessa lääke- ja yrttikirjassa. Yhdessä kirjan reseptissä kehotetaan sekoittamaan kanelia jauhettuihin sinapinsiemeniin etikan ja hunajan kanssa, ilmeisesti parantamaan lääkeaineen säilyvyyttä. Lääkkeen pitäisi muun muassa tehdä himokkaaksi ja viisaaksi ja auttaa yskään, vatsakipuihin ja turvonneeseen pernaan ja maksaan.

Mutta hetkinen, mikä kaneli? Jos nykypäivän ruokakaupassa tutkii tarkkaan kanelipurkkien sisältöä, käy selväksi, että kaneleita on monenlaisia. Suurin osa siitä kanelista, jota riisipuuron sekaan laitettavaksi myydään, on itse asiassa Myanmarissa kasvavaa kassiakanelia (Cinnamomum aromaticum). Aito kaneli on vain Sri Lankan saarella kasvavan kanelipuun (Cinnamomum verum) kuorta. Kumpaa käytettiin keskiajan Pohjolassa, ja osattiinko niiden välille edes tehdä eroa?

Vastaus löytyy nopeasti Mikael Agricolan psalmikäännöksestä (tai oikeammin Kaisa Häkkisen ja Terttu Lempiäisen oivasta kirjasta Aaloesta öljypuuhun: Suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan), jossa reformaattori mainitsee kassian omana aineenaan: ”Sinun vaattees ovat sula mirham, aloes ja kesia”. Kassia oli Agricolalle selvästi täysin vieras aine, koska hän on lisännyt siitä tekstiin reunahuomautuksen:

”Mitä se kesia onopi, en minä tiedä. Muutomat sen kasiaksi kutsuvat. Se mahtaa olla yksi juuri, kuin hyvästi hajaapi (tuoksuu) ja vaatteet hyvästi haisemaan saattaa.”

Koska yliopistokoulutuksen Wittenbergissä saanut kirkonmies ei vielä 1500-luvun puolivälissä tuntenut kassiaa, se ei varmastikaan ollut se kaneli, johon Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirja viittaa. Agricola tunsi nimittäin aidon kanelin, jota hän kutsuu Johanneksen ilmestyksen käännöksessään saksasta lainatulla nimellä cinnamet. Sana ”kaneli” on lainaa keskiajan ruotsista, jossa lääke tunnettiin nimellä caneel.

Yllä mainittu lääkekirja ei mainitse kanelin omia lääketieteellisiä ominaisuuksia. Niitä käsitellään kuitenkin Naantalin kirjan esikuvana olleessa, tanskalaisen lääkäri Henrik Harpestrengin 1200-luvulla laatimassa yrttikirjassa Urtebog: Harpestrengin mukaan kaneli on kuuma ja kuiva, ja se vahvistaa vatsaa, edesauttaa ruoansulatusta, saa pissaamaan ja auttaa yskään.

Makueron lisäksi kassiakanelin ja aidon kanelin erona on, että kassiakanelissa on huomattavasti enemmän maksalle myrkyllistä kumariinia. Jos ei muuten, niin tästä syystä voi olla hyvä idea pitäytyä keskiaikaiseen tapaan lähes myrkyttömässä ceyloninkanelissa. Sitä saa tankoina ainakin luontaistuotekaupoista ja yllätyksekseni minulle selvisi, että Lidlin myymä kanelijauhe on ceyloninkanelia.

Lähteet:

Kaisa Häkkinen & Terttu Lempiäinen 2011: Aaloesta öljypuuhun. Suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Teos.

Rauno Tirri & Seija Tirri 2017: Luostarin yrtti- ja lääkekirja. Naantalin luostarin kirja. Toim. Mikko Kauko ja Marko Lamberg. SKS, s. 261–271.