Tarina piispa Henrikistä ja Lallista on tuttu useimmille suomalaisille: englantilaissyntyinen piispa saapui ensimmäisen ristiretken mukana Suomeen perustamaan kirkollista toimintaa, ja hänen maallinen taipaleensa päättyi 20. tammikuuta 1156 Köyliöjärven jäällä paikallisen isäntä Lallin kirveeniskuun. Tästä alkoivat monet ihmeet, ja Henrikistä leivottiin keskiajalla Suomen oma kansallispyhimys.
Etenkin Tuomas Heikkilän latinankielistä Henrikin legendaa koskevien tutkimusten seurauksena 2000-luvulla on keskusteltu useaan otteen Henrikin historiallisuudesta. Oliko sen enempää piispaa, murhamiestä kuin piispan elämän päättänyttä kirvestäkään koskaan olemassa? Legenda on kirjoitettu 1200-luvun lopulla, ja korkeatasoisesta kerronnastaan huolimatta se on hyvin yleispiirteinen, eikä anna paljon lihaa luiden ympärille Henrikin hahmosta. Henrikin historiallisuuden pohtiminen tuntuu kuitenkin hieman toisarvoiselta siihen nähden, että hänen todellinen vaikutuksensa pyhimyshahmona on ollut. Henrik on luonut Suomelle kansallista identiteettiä jo kauan ennen kuin nationalistista ajattelua oli keksittykään.
Oli Henrik sitten englantilainen piispa tai ei, meille on säilynyt hänestä paljon konkreettista. Keskiajalla Sankt Henrikin tienä tunnettu pyhiinvaellusreitti yhdisti Henrikiin liittyvät kohteet, Henrikin saarnahuoneen Kokemäellä (tämä Suomen vanhin hirsirakennus on yhtä olemassa), Kirkkokarin pienen kappelin perimätiedon tuntemalla Henrikin surmapaikalla Köyliössä, Henrikin hautakirkon Nousiaisissa ja Turun tuomiokirkon, jonne Henrikin pyhäinjäännökset oli siirretty 1300-luvun alussa.
Suitsukesavun tuoksuiset luut
Tässä blogikirjoituksessa keskityn Henrikin reliikkeihin, joista osa on kuin ihmeen kautta (sic) säilynyt nykypäivään asti. Kun reformaatio pyyhki 1500-luvulla katolisen kirkon yli Ruotsissa, katolisen kultin keskiössä tulleista pyhäinjäännöksistä tuli kiusallinen taakka. Mitä niille oikein kuului tehdä? Koska virallista ohjeistusta ei ollut, eri kirkoissa vanhoja kunnioituksen kohteita kohdeltiin eri tavoilla. Turun tuomiokirkossa ratkaisu oli tunkea ne kaappeihin ja komeroihin ja unohtaa sinne, onneksi. 1920-luvulla tutkijat, etunenässä arkeologi Juhani Rinne, kiinnostuivat niistä ja selvisi, että Turussa on säilynyt kansainvälinen aarre, Pohjoismaiden laajin säilynyt reliikkikokoelma.
Suurin osa tuomiokirkon lähemmäs sadasta reliikistä löytyi niin kutsutusta Autuaan Hemmingin pyhäinjäännösarkusta. 2000-luvun luonnontieteellisten analyysien perusteella arkku ei kuitenkaan todennäköisesti liity Hemmingiin vaan hänen edeltäjäänsä Pyhään Henrikiin. Erityisen kiinnostavia ovat kuitenkin luut, jotka löytyivät vuonna 1924 Turun tuomiokirkon sakariston umpeen muuratusta komerosta. Kun Juhani Rinne avasi komeron, sieltä pelmahti voimakas suitsukkeen tuoksu. Tuoksu oli peräisin ihmisen pääkallosta ja kahdesta olkaluusta, jotka lojuivat silkkikääreineen komerossa. Rinteellä oli heti aavistus, että luut olisivat kuuluneet Pyhälle Henrikille. Pääkallolla olikin erityisen hieno paketti: se oli kääritty tiiviiseen kerrokseen pellavakangasta, jonka päällä oli muotoon ommeltu vihreä silkkikääre. Sen päällä puolestaan oli punainen silkkikääre, jossa on hopealangalla koristellut aukot silmien ja nenän ympärillä. Kääreen ollessa ehjä pääkallo on siis ollut välkehtivän punainen, ja sen silmät ja nenä ovat hehkuneet metsänvihreinä.
Rinne oli mitä todennäköisimmin oikeassa. Keskiajalta on useita tietoja Henrikin reliikeistä, ja niissä pääkallo ja käsivarsien luut korostuvat: piispa Maunu Tavast antoi Turun piispainkronikan mukaan hopeoida ne, eli ilmeisesti pyhiinvaellusmatkallaan Pyhälle Maalle hän teetätti reliikeille käsivarsien ja pään malliset reliikkiastiat. Tärkeimmissä juhlissa näitä reliikkejä sitten kannettiin kulkueessa ympäri tuomiokirkkoa ja Turun kaduilla ihmisten kunnioitettavina. Ei siis ihme, että reformaation aikaan nämä tärkeimmät luut sijoitettiin Turun sakaristoon. Traagista kyllä, sakaristosta löytyneet olkavarren luut ovat joutuneet kadoksiin, mutta pääkallo on yhä tallella.
Henrikin reliikit hajallaan
Jo pääkallon löydyttyä oli selvää, että se kuului keski-ikäiselle tai hieman vanhemmalle miehelle. Pääkallolle on 2000-luvulla tehty useita luonnontieteellisiä analyysejä, ja radiohiiliajoituksen mukaan kallon edustama henkilö on elänyt 1100-luvulla, siis Pyhän Henrikin kannalta juuri oikeaan aikaan. Sitä ei kuitenkaan ole ainakaan vielä kerrottu julkisuuteen, onko henkilön alkuperää pystytty jäljittämään stabiili-isotooppianalyysilla. Kiinnostavaa kyllä, ainakin muiden reliikkien joukossa oleva selkänikama kuuluu samalle henkilölle kuin pääkallo. Myös Helsingin katolisessa Pyhän Henrikin katedraalissa säilytetään Henrikin kyynärluuta, joka kuuluu Turun tuomiokirkosta ns. Autuaan Hemmingin reliikkiarkusta löytyneisiin luihin. Sen alkuperän osoittaa keskiaikainen authentica-pergamenttilappu, joka kertoo luun kuuluneen Henrikille.
Peruutetaanpa vähän siihen, mitä Henrikin pyhien luiden kohtalosta tiedetään. Tuomas Heikkilä on käsitellyt aihetta kiehtovassa artikkelissa, ja esittää siinä monia hyviä huomioita. Ensinnäkin 1200-luvun lopulla Koroisten piispanistuimen piirissä laadittu legendateksti nostaa reliikeistä esiin erityisesti piispan pyhän sormen, joka löytyi surman jälkeen keväällä jäälautalta, missä korppi ilmoitti raakkumisellaan sormen sijainnin. Heikkilän mukaan sormireliikin korostaminen on osoitus siitä, että sillä oli jo vakiintunut merkitys Koroisten kirkossa. Heikkilä muistuttaa myös siitä, että kun historiantutkimuksessa on usein keskusteltu Henrikin luiden siirrosta Nousiaisista Turkuun, on ajateltu, että koko luurankoa olisi siirrelty kirkosta toiseen. Tämä olisi katolisessa pyhimyskultissa hyvin epätavanomaista, ja ottaen huomioon miten tärkeä pyhiinvaelluskohde Henrikin hauta Nousiaisissa oli läpi keskiajan, haudan yhteydessä on varmasti säilytetty Henrikin luita vielä siirron jälkeenkin. Heikkilä esittääkin kiinnostavan hypoteesin: keskiajan lähteissä Turun tuomiokirkon yhteydessä on mainintoja vain ylävartalon luista, joten alaraajojen luut ovat hyvin voineet jäädä Nousiaisiin.
Joka tapauksessa Henrikin pyhää luurankoa jaettiin keskiajalla. Henrikin luita oli mitä todennäköisimmin Turun tuomiokirkon ja Nousiaisten kirkon lisäksi muissa hänelle pyhitetyissä kirkoissa ja kappeleissa Pyhtäällä ja Köyliön Kirkkokarilla. Vaan Piispa Maunu Särkilahti lahjoitti 1400-luvun lopulla Henrikin kylkiluun kirjapainaja Bartholomeus Gothanille kiitoksena Missale aboense -messukirjan painamisesta, ja sama piispa tiedusteli myös Trondheimin tuomiokirkosta, oltaisiinko siellä halukkaita vaihtamaan yksi Pyhän Henrikin luu Pyhän Olavin luuhun. Vaihtokaupan toteutumisesta ei ole tietoa.
Henrikin luita oli muuallakin valtakunnassa: legendan mukaan Henrik olisi ollut Uppsalan piispa, ja keskiajan lopulle mennessä Uppsalan tuomiokirkossa oli tätä perimätietoa kunnioittaen peräti viiteen alttariin sijoitettuna Henrikin reliikkejä. Lisäksi Uppsalan lähellä sijaitsevan Ärentunan kirkon alttariin sijoitettiin vuonna 1435 muutamia luita Henrikin kädestä, ja muissakin Uppsalan ja Linköpingin hiippakuntien kirkoissa oli todennäköisesti Henrikin luita. Henrik ei ollut vain Suomen, vaan koko Ruotsin kansallisen pyhimyskaartin hahmo.
Väärät luut?
Henrikin luiden kohtaloon keskiajan jälkeen liittyy yksi erikoinen harharetki. Vuonna 1720 Turku oli ollut jo monta vuotta venäläisten miehittävä, ja miehittäjät saivat idean toimittaa Suomen kansallispyhimyksen luut tsaari Pietari Suuren kokoelmaan vastaperustettuun Pietariin. Luut toimitettiinkin tuomiokirkosta Turun linnaan, missä lääkärit tekivät niistä luettelon. Kyseessä oli lähes kokonainen miehen luuranko, jolla oli kylläkin yksi ylimääräinen käsivarren luu ja naudan lapaluu. Tähän lähteet kuitenkin päättyvät. Luuranko ei koskaan saapunut Pietariin, ja on epäselvää, jäikö se Turun linnaan ja katosi siellä, vai päätyikö se jopa haaksirikossa Itämeren pohjaan.
Linnaan toimitettu luuranko herättää kysymyksiä. Henrikin pääkallo ja käsivarren luut olivat varmuudella tuomiokirkon sakaristossa, ja ne todennäköisesti olivat erillään muista pyhistä luista myös 1700-luvun alussa. Lisäksi linnaan toimitettu luuranko oli lähes kokonainen, mitä tuomiokirkossa säilytetty Henrikin luusto ei vaikuta olleen. Niinpä pitäisin todennäköisenä, että linnaan toimitettiin vahingossa tai tarkoituksella väärät luut, ja todennäköisesti kyseessä olivat tuomiokirkon toisen oman pyhimyksen, vuonna 1366 kuolleen ja vuonna 1514 juhlallisin menoin autuaaksi julistetun piispa Hemmingin luut. Tätä tukee se, että luonnontieteellisten ajoitusten mukaan tuomiokirkossa säilyneissä reliikeissä ei ole yhtäkään 1300-luvulla eläneelle henkilölle kuuluvaa luuta.
Henrikin reliikkejä kohdeltiin vielä luterilaiseen aikaan poikkeuksellisella kunnioituksella: luut olivat nähtävissä ainakin 1600-luvun lopulla, ja vielä 1700-luvulla Pyhän Henrikin muistopäivinä kirkkoon saapui ihmisiä vanhan tavan mukaan uhraamaan rahoja Henrikin alttarin paikalle. Tässä ilmapiirissä tuntuu hyvin ymmärrettävältä, etteivät turkulaiset halunneet luopua oman pyhimyksensä luista.
Lähteet:
Heikkilä, Tuomas 2005. Pyhän Henrikin legenda. Helsinki: SKS.
Heikkilä, Tuomas 2016. Tracing the Heavenly pater patriae of Medieval Finland. The Relics of St Henry of Uppsala. Relics, Identity, and Memory in Medieval Europe. Europa Sacra, 224–254.
Rinne, Juhani 1932. Pyhä Henrik. Piispa ja marttyyri. Helsinki: Otava.
Taavitsainen, Jussi-Pekka; Markku J. Oinonen & Göran Possnert 2015. The Turku Cathedral Relics Revisited and Anonymous Relics dated to the Eleventh and Twelfth Century. Mirator 16/2:2015, 308–322.
Maisterin mietteet 
Jätä kommentti