Keskiajalla Turun hiippakunnassa vietettiin 20. tammikuuta talvi-Heikkiä sen muistoksi, että Lallin laakari päätti piispa Henrikin maallisen vaelluksen Köyliöjärven jäällä. Talonpojille päivä tarkoitti suurten markkinoiden alkamista Turussa ja talven selän taittumista, mutta kirkoissa Pyhää Henrikiä muistettiin hetkipalvelusten ja messujen laulu- ja lukuosuuksissa.
Yksi Pyhästä Henrikistä kertova keskiaikainen kirkollinen hymni on Ramus virens olivarum (”Oksa vehree öljypuun”), joka alkaa kertomalla Nooasta ja arkista, ja siirtyykin sitten puhumaan Pyhästä Henrikistä, tämän saapumisesta laivalla Suomeen, kristinuskon varhaisvaiheista ja lopulta piispan marttyyrikuolemasta. Kun kuulin hymnin ensimmäisen kerran, en tajunnut yhteyttä – miten ihmeessä Vanhan testamentin tarina vedenpaisumuksesta liittyi englantilaiseen lähetyspiispaan?
Keskiajalla rakastettiin raamatullisia vertauksia, ja tarkemmin ajatellen asia on ilmeinen. Pyhän Henrikin legendan mukaan lähetyspiispa saapui Ruotsin kuninkaan Erikin kanssa laivalla tuomaan kristinuskon sanomaa Suomen ”sokealle ja julmalle pakanakansalle”, kuten legenda kertoo. Henrik toi siis suomalaisille laivalla pelastuksen, samalla tavalla kun Nooa pelasti luomakunnan omalla laivallaan, tai siis arkillaan.
Hymnin varsin dramaattiset sanat voi tarkastaa täältä nykyisestä virsisuomennoksesta. Siinä tosin kertosäe kuuluu ”Riemuitse Suomen kansa/ ja Herraa armostansa/ ylistä kiittäen”, kun taas alkuperäinen kertosäe menee ”Ergo plebs Finnonica/ gaude de hoc dono/ cur facta es catholica/ verbi Dei sono” eli ”Siispä kansa Suomen maan/ riemuitse kun kerran/ katoliseks armostaan/ sun teki sana Herran”, mutta ymmärrettävästi luterilaisessa virsikirjassa ei ole haluttu niin painottaa sitä katolisuutta.
Ramus virens olivarum on yksi hienoimmista keskiajan Suomessa laadituista musiikillisista teoksista, mutta sen laatimisajankohtaa ei tiedetä. Hymni ilmestyi ensimmäisen kerran painettuna suomalaisen ylioppilaan Theodoricus Petri Ruthan Saksan Greifswaldissa vuonna 1582 julkaisemassa Piae cantiones -laulukokoelmassa, mutta se on ilmiselvästi paljon vanhempi. Hymni on todennäköisesti kirjoitettu 1300-luvun taitteessa, kun Pyhän Henrikin kulttia ja samalla suomalaista identiteettiä osana kristinuskon historiaa pönkitettiin Turun tuomiokapitulista käsin.
Hymniin liittyy keskiaikainen nokkela jippo: sen säkeistöjen ensimmäiset kirjaimet muodostavat nimen Ragvvaldus, joka viittaa joko hymnin laatijaan tai tilaajaan. On ehdotettu, että se voisi viitata Turun piispana 1300-luvun alussa toimineeseen Ragvaldus II:een, mikä onkin uskottavaa. Ei voida kuitenkaan koskaan tietää, laatiko hymnin piispa itse (ehkä ennen valintaansa piispaksi), vai joku hänen kaimansa, vai oliko hymni vain omistettu piispalle.
On vaikea kuvailla musiikkia vain kirjoittamalla siitä, joten tässä lopuksi talvi-Heikin kunniaksi Ramus virens olivarum -hymni Schola Sancti Henrici -greogoriaanisen lauluryhmän esittämänä, olkaa hyvät!
Kirjallisuutta
Heikkilä, Tuomas 2006. Pyhän Henrikin legenda. Helsinki: SKS.
Heikkilä, Tuomas 2010. Tekstit identiteetin rakentajina. Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa, 105–127. Toim. Tuomas Heikkilä. Helsinki: SKS.
Rinne, Juhani 1932. Pyhä Henrik. Piispa ja marttyyri. Helsinki: Otava.
Taitto, Ilkka 1998. Missa et Officium Sancti Henrici. Suomen suojelupyhimyksen, Pyhän Henrikin, liturgian keskeiset lauluosat. Helsinki: Sulasol.
Maisterin mietteet 
Jätä kommentti